Tuossa viime vuoden parhaita miettiessäni (siinä sitä pohtimista riittikin) huomasin järkytyksekseni, että vuoden parasta (Rhiannon Giddensin ja Dom Flemonsin ohella) levyä ei ole lehdessämme noteerattu lainkaan. Kyseessähän on tietenkin mainion – ei kun loistavan veljesparin, Dave ja Phil Alvinin toinen levy ”Lost Time”.
Kun nämä 70-luvulla The Blasters -yhtyeen perustaneet veljekset runsas vuosi sitten piipahtivat Suomessa, oli Savoy-teatterin keikka mielestäni parasta mitä sinä vuonna oli kuultu (eikä niiltä, jotka paikalla olivat ole toistaiseksi yhtään poikkeavaa mielipidettä tullut vastaan). Tuolloin oli juuri ilmestynyt riitaisten veljesten välejä korjaava levy, Grammy-ehdokkaaksikin yltänyt ”Common Ground”. Sillä keskityttiin blueslegenda Big Bill Broonzyn tuotantoon, sillä tästä aiheesta ei kuulemma koskaan tullut riitaa. Savoyssa niin tunnelma kuin kokoonpanokin oli sähköisempi kuin levyllä ja mukaan mahtui paljon muutakin kuin Broonzya, yhteisiä bluessuosikkeja kun Alvineilla tuntuu riittävän. Samoissa tunnelmissa ja lähes samalla soittajistolla jatkaa myös tämä ”Lost Time”. Toivottavasti veljesten 30 vuoden ”kylmä sota” on saatu lopulta päätökseen.
Vaikka ”Lost Time” sisältää pelkästään lainakappaleita, se ei pudota sitä viime vuoden parhaan blueslevyn ehdokkuudesta. Ainakaan Alvineilla ei tunnu olleen eripuraa kappalevalinnoista. Kreivi Draculalta näyttävällä matemaattisella lahjakkuudella Philillä oli aikoinaan tapana tiivistellä veljensä sävellyksiä iskevämmiksi. Hurjan rock’n’roll-koviksen näköisen Daven sisällä kun oli runopoika ja rönsyileväisempään ilmaisuun taipuva säveltäjä. Nyttemmin näkemykset lienevät lähentyneet. Tyylitietoiset Alvinit eivät tietenkään sorru vanhojen suosikkiensa plagiointiin vaan tekevät joka kappaleesta itsensä kuuloisia.
Phil Alvin oli jo kolme vuosikymmentä sitten enemmän kuin vaikuttava laulaja, mutta iän myötä tulkinta on vain vahvistunut – jos ei sanaa sielukkuus olisi käytetty nykypäivänä puhki, sitä voisi käyttää nimenomaan Phil Alvinin kohdalla. Häpeä myöntää, että Savoyssa tunsin lähes sekunnin ajan myötähäpeää hänen aloittaessaan James Brownin klassikon Please, Please, Please – eihän tästä voi kukaan selvitä! Toisin kävi! Levyltä kuunneltunakaan tunne ei latistu. Esikuvansa kanssa Phil Alvin pääsee samalle maaliviivalle.
Ne, jotka muistavat huuliharpun olleen vain jonkinlainen mauste Blastersin levyillä, voivat hypätä ajassa eteenpäin. Phil Alvin kuuluu huuliharpistien huippuluokkaan, joka ei briljeeraa ”oikeaoppisella kalustolla” tai hae ”oikeaoppista soundia”. Hän soittaa tyylillä!
Mikäli vielä nykyään etsitään Stevie Ray Vaughanin jälkeistä blueskitarasankaria, on nuoremmassa polvessa mielestäni vain yksi vaihtoehto – Dave Alvin (ikä 60 vuotta). Sekä sähköisen että akustisen kitaran soittajana hän onnistuu tyylikkäästi yhdistelemään bluesin eri aikakausien vaikutteita ja teemoja toisiinsa. Samoin kuin suomalaiskaimansa Lindholm, hän silti tuskin kitarakuninkaan kruunua kaipailee. Laulajana Dave Alvin on myös löytänyt äänensä. Kyllähän joku Willie Dixonin säveltämä ja 50-luvulla Otis Rushin levyttämä Sit Down Baby tuntui aluksi toivottomalta idealta veljesparin ”epälaulajan” esitettäväksi, mutta persoonallisella sovituksella ja matalasti myhäilevällä laululla se saa aivan uuden piirteen. Samaiseen velmuilevaan sävyyn sujuu myös Blind Boy Fullerin Rattlesnakin’ Daddy.
Alvinien monien suosikkien kärkeen kuuluu ehdottomasti yksi bluesshoutereiden huipuista, Big Joe Turner (1911–85). Häntä kunnioitetaan paitsi peräti neljällä kappaleella (Cherry Red Blues, Hide And Seek, Wee Baby Blues, Feelin’ Happy), myös takakannen valokuvalla, missä Turner poseeraa teini-ikäisten (mutta tyylikkäästi pukeutuneiden) veljesten kanssa 70-luvun alkupuolella. Pitkälti vanhan veteraanin Big Joen avulla Blasters pääsikin uransa alkuun 70-luvulla.
Oma lukunsa on Alvinien viehtymys ennen sotia tehtyihin blueseihin. Kunnioituksensa saavat pianistilegendat Leroy Carr (Papa’s On The Housetop) ja Thomas A. ”Georgia Tom” Dorsey (If You See My Savior). Yllätysveto oli myös The House Of Rising Sun, Bob Dylanin ja The Animalsin tunnetuksi tekemä kansansävelmä. Nyt mennään kuitenkin Huddie ”Leadbelly” Ledbetterin tahdin mukaan, mikä ei juurikaan muistuta em. sovituksia.
Alvinien ”Lost Time” sisältää monipuolista ja nautittavaa bluesia, jonka toivoisi kelpaavan niillekin, jotka eivät ole varsinaisia bluesfaneja.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 1/2016)
